Minussa on hieman elämäntapapartiolaisen vikaa: aloitin partion sudenpentuna, kun paras kaverinikin aloitti. Vaikka hiljaksiin osa ikäluokastani jäi toiminnasta sivuun ja lopulta lopetti kokonaan, pysyin minä mukana. Alussa motivaation lähteenä partion harrastamiseen oli puhtaasti harrastus itsessään. Koloillat, retket ja muut tapahtumat tarjosivat jotakin fiksua tekemistä koulun ohelle. Tarpojaikäkauden lopulla motivaatio siirtyi kuitenkin toiminnan mahdollistamiseen ja täytettyäni 15 aloitin lippukuntani hallituksessa. Tämän jälkeen vastuita ja pestejä alkoi kertymään vartionjohtajasta aina kalustonhoitajaan ja apulaislippukunnanjohtajaan saakka.

10 vuotta on missä vain pitkä aika, tähänastisesta elämästäni se on huikeat 50%. Sen verran olen ollut partiotoiminnassa mukana, koko ajan yhdessä ja samassa lippukunnassa. Vuoden 2017 aikana, kun takana oli jo neljä hallituskautta, alkoi elämäntapapartiolaista vaivaamaan motivaation puute. Jokainen saatu kommentti toiminnastani ärsytti, mikään ei tuntunut enää sille kivalle harrastukselle, josta vaahtosammuttimen kokoisena partiolaisena vielä tykkäsin. Mietin, että miten ihmeessä korjaan tilanteen. Lopulta päädyin ratkaisuun, jota en aikoinaan edes pitänyt vaihtoehtona. Päätin kääntyä partiopolullani kohti taukotupaa.

Asevelvollisuuden suorittaminen tarjosi minulle luonnollisen vaihtoehdon pitää taukoa lippukuntatoiminnasta, sillä viikkotoiminnan sovittaminen armeijan arkeen ei houkuttanut minua. Kokonaan en kuitenkaan partiosta luopunut, sillä siirryin piiriin tekemään käsissäsi olevaa lehteä, Pärskettä.

Olen ollut kohta siis vuoden sivussa lippukuntatoiminnasta – ja voin sanoa, että kyllä kannatti! Kun on seurannut vuoden verran sivusta yhdistystä, jossa on toiminut vuosikymmenen ajan, osaa aivan eri tavalla kiinnittää huomiota esimerkiksi omituisiin toimintamalleihin.

Partiossa taukotupailijaa katsotaan usein kieroon ajatellen ”Miksi jätät meidät muut pulaan, kun tiedät hyvin, että johtajista on pulaa?” Sama ajatusmalli koskee myös heitä, jotka vaihtavat lippukuntaa tai siirtyvät piiriluottikseksi. Mielestäni tämä on kuitenkin täysin väärin, useastakin syystä.

Ensinnäkin, epämotivoitunut tekijä ei todennäköisesti saa parasta mahdollista tulosta aikaan, kun tyydyttäväkin riittää. Toiseksi, tauon pitäminen voi antaa paljon lippukunnalle. Itse ainakin olen huomannut taukoni aikana muun muassa viestinnän merkityksen jäsenien informoimiseksi tarpeeksi kattavalla tasolla.

Lippukunnat unohtavat taukotupaan siirtyneen johtajan turhan helposti. Kannustankin jokaista lippukuntaa viestimään entisille aktiivijäsenille tulevista tapahtumista ja lippukunnan asioista, sillä taukoa pitävissä ja pitäneissä johtajissa piilee suuri voimavara. Vaikka aikaa ei riittäisikään aktiivisen viikkotoiminnan pyörittämiseen, voi silti aikaa löytyä esimerkiksi syysretken muonitukselle tai satunnaiseen talkooapuun kämpällä. Kokemuksesta tiedän, että tuttuun partioporukkaan on kiva palata tauon jälkeen kaikkien vanhojen kavereiden pariin vaihtamaan kuulumisia, mutta myös tekemään partiota.

Miten saada taukotupaan siirtynyt tai entinen partiolainen mukaan toimintaan?

  • Pidä aktiivisesti yhteyttä vanhoihin toimijoihin. Hyvä väline on esimerkiksi Facebook-ryhmä, jossa vanhat aktiivijäsenet ovat mukana.
  • Päivitä lippukunnan somekanavia aktiivisesti, sillä monet sivuun siirtyneet jäävät kuitenkin seuraamaan lippukunnan menoa somen kautta.
  • Jos ja kun johonkin pestiin tarvitaan tekijä, muista myös kysyä entisiltä jäseniltä ja tauolle jääneiltä. Älä kohdista rekryä vain ja ainoastaan uusien johtajien hankkimiseen.
  • Kutsu entisiä lippukuntatoimijoita mukaan esimerkiksi puurojuhlaan tai iltanuotioille. Ne ovat loistavia tilaisuuksia sekä lippukunnalle koittaa houkutella takaisin toimintaan että entiselle jäsenelle nähdä lippukunnan nykyistä meininkiä ja henkilöstöä.